Helmikuussa 50 vuotta täyttäneen Heli Rantasen urheilu-uran kruunasi olympiavoitto, mutta elämään on mahtunut myös masennuskausia.
Se on siinä.
Selvä peli!
Kerran heittänyt on Heli!
Hämeen Helmi!
Lammin mahti!
Testeissähän ei näy sahti!
Keihäänheittäjä Heli Rantanen sai Atlantan olympiavoiton jälkeen kesällä 1996 runsaasti onnitteluja ja viestejä eri puolilta Suomea. Yhden lähetti muusikko ja tekstinikkari Juice Leskinen.
Viesti tuli Rantasen kotiin Lammille onnitteluadressina.
»Tietysti oli todella positiivinen fiilis saada tuollainen viesti todella merkittävältä muusikolta ja legendalta. Sävel vain puuttui», Rantanen muistelee.
»Emme koskaan tavanneet, mutta kuten runoilusta voi päätellä, on sahti myös Juicelle ollut tuttu juttu. Niin tietysti minullekin», keihäsmestari heittää.
Juice ei ole enää keskuudessamme, mutta vähiin käyvät myös olympiavoittajat. Erityisen vähän heitä löytyy kesäolympialajeista. 2000-luvulla kultamitaliin ovat yltäneet ainoastaan haulikkoampuja Satu Mäkelä-Nummela ja häntä ennen Sydneyssä 2000 loistanut purjehtijakaksikko Thomas Johanson–Jyrki Järvi. Listan täydentää kuulantyöntäjä Arsi Harju, jonka tähtihetki osui myös Sydneyn syksyyn.
Atlantassa ainoan kultamitalin toi Rantanen. Hän oli luotettava arvokilpailuheittäjä, mutta siitä huolimatta voitto viiden renkaan kisoissa oli yllätys. »Lammin likasta» tuli ensimmäinen pohjoismaalainen olympiakultamitalisti naisten yleisurheilulajeissa.
Rantasen matka pienen paikkakunnan luomukentältä Atlantan pilvenpiirtäjien keskelle on kertomisen arvoinen.
Kasvuympäristö Lammilla tarjosi runsaasti virikkeitä ja mahdollisuuden eri lajien harrastamiseen.
»Olin rasavilli lapsi ja tykkäsin touhuta kaikkea mahdollista», Rantanen kertoo varhaisvuosistaan.
Lajirepertuaariin kuuluivat yleisurheilun ohella hiihto ja pesäpallo. Keihäänheitosta tuli päälaji, kun kaaret alkoivat lentää yli entisten piiriennätysten.
Rantasen isä työskenteli TVH:lla, siis tie- ja vesirakennushallituksessa, ja perheen rivitaloasunto sijaitsi varikkoalueella. Siellä riitti tilaa omaehtoiselle treenaamiselle.
»Lammin tielaitoksen varikkorakennuksen seinät ovat saaneet tuta minun kuntopalloni heitoista», Rantanen naureskelee.
Joskus osumia saivat muutkin kohteet.
»Keskellä aluetta on lipputanko, johon heitin keihään. Siinä on reikä vieläkin», Rantanen tietää.
Nuori Heli Rantanen kisaamassa.
Myöhemmin alueelle tehtiin heittopaikka. Näin Rantanen pääsi harjoittelemaan paraatilajiaan pihapiirissä.
Nousu kansalliselle huipulle tapahtui Esko Papinahon valmennuksessa, mutta kansainvälinen kärki meni kaukana: Ero maailman huippuihin oli alkuun valtava.
»Orimattilassa oli juniorimaaottelu DDR:ää vastaan 1989, ja siellä sen hetken paras tyttöheittäjä Karen Forkel kiskaisi 66,08 eli kymmenen metriä pidemmälle kuin mihin minä pystyin.»
Rantanen epäili tovin kykyjään.
»Hetken ajan olin epätoivoinen.»
Hän ei kuitenkaan antanut periksi, vaan päätti jatkaa maailman kärjen tavoittelua.
»Se olisi voinut lyödä maanrakoon, mutta tokenin ja ryhdyin harjoittelemaan entistä kovempaa.»
Hiljalleen alkoi tapahtua. Rantanen valittiin ensimmäisiin arvokisoihin kesällä 1990, jolloin Euroopan mestaruuksista miteltiin Splitissä.
»Se oli huikea kokemus myös siksi, että stadionilla aisti Jugoslavian eri kansallisuuksien vihanpidon.»
Heittäjän mukaan jännite oli käsin kosketeltava.
»Välillä näytti, että syntyy tappelu.»
Rantanen heitti noviisina finaaliin ja jatkoi yhtä tasaisesti koko loppu-uransa. Lammilainen ei jäänyt koskaan karsintaan kahdeksassa arvokisassaan 1990–98.
Heli Rantanen Tiina Lillakin (vas.) kanssa Splitin EM-kisoissa 1990.
Vuonna 1994 Esko Papinaho oivalsi, että hänen suojattinsa tarvitsee pätevämmän valmentajan.
»Eskolla ei ollut omaa heittäjätaustaa, ja hän ymmärsi jonkun muun pystyvän viemään minua paremmin eteenpäin.»
Papinaho järjesteli valmentajavaihdoksen kaikessa hiljaisuudessa. Salamyhkäinen manööveri johti loistavaan lopputulokseen: Rantasen yhteistyö Leo Pusan kanssa tuotti kultaa ja kunniaa.
Heittäjän mukaan Pusa oli loistava ihmiskäsittelijä.
»Heti ensi töikseen ”Leksa halusi tutustua minuun ihmisenä», Rantanen muistelee.
Urheilija kirjoitti siihenastisen elämäntarinansa: plussat ja miinukset.
»Mitä pelkäät, mistä haaveilet, mihin uskot, mikä on mahdotonta ja niin edespäin. Se oli samalla hyvää itseanalyysiä.»
Tapio Korjuksen olympiavoittoon (Soul 1988) ja Kimmo Kinnusen maailmanmestaruuteen (Tokio 1991) valmentaneella Pusalla ei ollut tuolloin muita valmennettavia, joten hän pystyi keskittymään Rantaseen.
»Pääsimme eroon vammakierteestä. Pitkäaikainen valmentaja vie usein laput silmillä tuttuja juttuja huomaamatta, että kropassa on ihan olennaisia puutteita.»
Pusa vei suojattinsa Ouluun, josta löytyi fysiologian asiantuntija.
»Hän teetti minulla liikkeitä pienillä painoilla.»
Kävi ilmi, että jotkut lihakset olivat onnettoman heikkoja.
»Sen jälkeen tein joka aamu jumppaliikkeitä vartin ajan, mikä tuntui hieman hävettävältä», Rantanen sanoo ja viittaa keihäänheiton imagoon raakana voimalajina.
Heli Rantanen ja Leo Pusa juhlimassa Atlantan yössä.
Tänä päivänä huoltavien harjoitteiden merkitys ymmärretään aiempaa paremmin, eikä raakaa voimaa palvota samalla tavalla kuin 1990-luvulla.
Uudet metodit tuottivat tulosta jo seuraavalla kaudella. Kesällä 1995 Rantanen kiskaisi ennätyksensä, 65,04, ja sijoittui neljänneksi Göteborgin MM-kisoissa.
Yhteistyö jatkui etäsuhteena.
»Leksa ajoi Lammille tai sitten menimme Pajulahteen muutamaksi päiväksi.»
Toinen leiripaikka oli Otahalli Espoossa.
»Majoituin hotelliin pariksi päiväksi ja treenasimme kahdesti päivässä.»
Kaksikko keskittyi olennaiseen, ja siihen ei tarvittu ulkomaan leirejä.
»Olimme koko talven 1995 Suomessa.»
Seuraavana vuonna kalenterissa oli vain yksi ulkomaanleiri kevättalvella Portugalissa.
»Olen perhekeskeinen ihminen enkä haikaillut maailmalle. Laskimme, että viihdyn paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Kaksi kuukautta Etelä-Afrikassa on aika pitkä aika ja siinä tulee helposti koti-ikävä.»
Heittämisen ohessa Rantanen hankki itselleen ammatin.
»Lähdimme Antero Paljakan kanssa lukion jälkeen Liiketaloudelliseen instituuttiin Savonlinnaan.»
Paljakka oli lähes 20 metrin kuulamörssäri Kymenlaaksosta.
»Asuimme Tanhuvaaran urheiluopistolla maanantaista torstaihin ja treenasimme kaksi kertaa päivässä.»
Koska kyseessä oli iltalinja, kaksikko istui treenipäivän jälkeen koulunpenkillä klo 17–21.
»Silloin pystyin urheilemaan ammattimaisesti.»
Rantanen valmistuin yo-merkonomiksi matkailualalta ja innostui jatkamaan opintojaan Helsingissä. Hän suoritti mainosalan tutkinnon 1994.
Kun Pusa tuli valmentajaksi, Rantanen keskittyi pelkästään urheiluun. Se oli taloudellisesti mahdollista, koska Pusa pystyi hankkimaan sponsoreita. Lisäksi lammilainen Erkki Pekkanen hankki tukijoita omalta alueelta.
Atlantan jälkeen Pusa sai kiitoksen vaivannäöstään, sillä olympiavoiton jälkeen heittäjä pystyi maksamaan palkkaa valmentajalleen ja kustantamaan fysioterapeutin mukaan harjoitusleirille.
»Siinä vaiheessa urheilusta tuli enemmän yritystoimintaa.»
Syksyllä 1995 heittäjä sai arvokasta kokemusta tulevasta olympiakaupungista jenkkivierailun yhteydessä.
»Silloin otettiin kymmenen ensimmäisen päivän aikana pissatesti, josta analysoitiin kuumaan ilmastoon sopeutumista.»
Tutkimuksissa selvisi, että Rantasen aikajana oli 3,5 päivää.
Tieto oli kullan arvoinen kesällä 1996.
»Jo keväällä 1996 Portugalissa heitto kulki hemmetin hyvin. Erinomaista kuntoa piti jopa piilotella.»
Kaarien pidentyminen näkyi sekä kropassa että korvien välissä.
»Aikuistuin valtavasti ja sain itseluottamusta», Rantanen muistaa.
Realismi korvasi haihattelun. Hän ymmärsi, että DDR:n hirmuheittäjän Petra Felken 80-metrisen tavoittelu on syytä unohtaa.
»Parempi keskittyä oman ennätyksen kohentamiseen ja tavoitella omia rajoja.»
Keihäs on laji, jossa hyvää kuntoa ei aina saa näkymään tulostaululla.
»Jos ajoitus on vähänkin pielessä, pituudesta putoaa heti viitisen metriä. Se syö itseluottamusta.»
Ja päinvastoin.
»Kun heitto löytyy, tulee flow-tila ja kaikki sujuu itsestään. Ei tarvitse ajatella virheitä.»
Rantanen oli jäänyt Göteborgin MM-kisoissa vain 12 sentin päähän mitalista, mikä harmitti vietävästi. Toisaalta mitali olisi tuonut mukanaan julkisuutta ja muita lieveilmiöitä, kuten Rantanen niitä kutsuu.
»Leksa sanoi, että mitalitta jääminen oli ehkä hyvä, koska olin mielettömän nälkäinen seuraavalla kaudella.»
Konkreettista nälkää tyydytettiin järkevämmin kuin aikaisemmin. Rantanen alkoi vasta tuolloin kiinnittämään huomiota ruokavalioon.
»Maalta kun on kotoisin, tapana oli syödä äidin leipomaa pullaa joka päivä.»
Ennen Atlantaa Rantasta vaivasi selkä. Välillä jo mietittiin, kaatuuko koko kisamatka. Silloin Pusa muisti kansanparantaja Arvo Pirttilän. Harjavaltalainen oli onnistunut aikanaan palauttamaan Tiina Lillakin »työkykyiseksi», ja nyt hänen sormensa saivat Rantasen jumit aukeamaan.
»Arvo sai alaselkäni kuntoon juuri olympiakisojen alla», Rantanen kiittelee pelastajaansa.
Kaksikon yhteistyö jatkui myöhemmin. Vuonna 1998 Pirttilä saattoi todeta muutoksen potilaan olemuksessa.
»Nyt Heli on urheilijan näköinen, ihan Jan Zeleznyn tapainen.»
Heli Rantanen kiskaisi Atlantan olympiakisoissa voittoheiton ensimmäisellä kierroksella. Tuloksena ennätyslukemat 67,94.
Matka valtameren yli alkoi heinäkuussa 1996. Perillä Rantasen kroppa oli oudossa tilassa. Keho ei ollut sopeutunut kuumaan ja kosteaan ilmastoon.
»Ylävartalo oli vahva kuin mikä, mutta jalat täysin puuroa.»
Keho ei ollut lainkaan synkassa.
»Taapersin ja melkein kompuroin.»
Viikon jälkeen tilanne normalisoitui.
»Kynsinauhoja myöten tunsin, että haluan mitalin.»
Valmistautuminen tapahtui Auburnissa, jossa olivat paikalla myös Mikaela Ingberg ja hänen valmentajansa Tapio Korjus. Vaikka Pusa ja Korjus olivat vanha tutkapari, nyt ei ollut aikaa veljeilyyn.
»Valmentajat kyräilivät toisiaan. Emme harjoitelleet samaan aikaan, eikä treenituloksia kerrottu muille.»
Kimmo Kinnunen hääri Pusan apuna ja toimi jonkinlaisena esiliinana. Kun Rantanen tempaisi harjoituskentällä miesten keihästä yli 60 metriä (hänen ennätyksensä oli 56 ja risat), alastulopaikalla päivystänyt Kinnunen sanoi Pusalle, ettei tulosta saa kertoa Helille.
Kinnunen tiesi, että muut kisaavat vain hopeamitalista.
Naistenkin keihäs lensi pitkälle, mutta Kinnunen peitteli nopeasti jäljet, jotta muut eivät saisi tietää Rantasen lukemia. Heittäjä sai itse tietää harjoitusheittojen tulokset vasta paljon myöhemmin.
Oliko se psykologisesti järkevää?
»Oli, käyttäisin itse ihan samaa taktiikkaa vastaavassa tilanteessa.»
Olotila muuttuu, mikäli tietää liikaa omista rajoistaan. Aina pitäisi voida ylittää ne.
»Jos tietää harjoitustuloksen, ajattelee helposti että olikohan toi oikeasti mun maksimi.»
Kisojen karsinnassa Rantanen pamautti ensimmäisellä heitolla ennätyksensä 66,54.
»Sen jälkeen lähdin nopeasti pois kentältä valmistautumaan finaaliin.»
Hyvä olo piti saada pois mielestä. Se katosi viimeistään yön aikana Rantasen herätessä kisakylän yllä pörränneeseen helikopteriin. Kaupungin keskustassa yöllä klo 1.20 tapahtuneen pommi-iskun takia urheilijoiden turvallisuudesta huolehdittiin erityistoimin.
»Koko ajan oli pieni pelko, että jotain voi tapahtua», Rantanen kertoo kauhun hetkistä.
Huonosti nukutun yön jälkeen piti keskittyä olennaiseen. Kaksikko oli kauden aikana kokeillut erilaisia kilpailupäivän valmistavia harjoituksia.
»Päädyimme siihen, että minulle sopi kunnon terävä punttitreeni aamulla.»
Stadionille saapuessaan Rantanen hämmentyi calling roomissa.
»Ihmettelin, miksi sektoriviivat ovat eri tavalla kuin karsinnassa.»
Heittosuuntaa oli vaihdettu, eikä siitä ollut kerrottu urheilijoille.
»Heitimme kohti olympiatulta. Horisontti oli ihan erilainen kuin toisesta suunnasta.»
Rantanen joutui pähkäilemään askelmerkkinsä kanssa, koska karsinnan merkinnät eivät enää päteneet.
Calling roomista Rantasella on muutakin kerrottavaa.
»Katseesta huomasi, kuka oli vahva ja rauhallinen tai sitten levoton ja epävarma.»
Olemuksesta paistanut vireystila korreloi aika hyvin kentällä myöhemmin nähtyihin suorituksiin.
»Ingbergin kanssa katsottiin yleensä edellisenä päivänä osallistujalista läpi ja rankattiin finaaliin menijät. Pientä uhoa siinä oli, koska itse olimme tietysti finalistien joukossa.»
Atlantan stadionin uumenissa Rantanen sai koottua ajatuksensa heittosuuntashokin jälkeen. Hän pääsi kiskaisemaan ensimmäisenä heittäjänä lukeman 67,94 ja pani muille jauhot suuhun.
»Heitin huikean heiton omaan tasooni nähden.»
Vastustajat tajusivat tilanteen.
»Yritin pitää pokan ja näyttää, ettei tämä ole vielä paras heittoni. Olin valmistautunut vastaamaan ja heittämään vaikka 70 metriä, jos joku olisi mennyt ohi.»
Lataus kesti loppuun asti. Viimeisellä kierroksella Rantanen oli valmistautumassa kuudenteen heittoonsa, kun Ingberg tuli sanomaan että »Heli, sä olet jo voittanut».
»Olenko», kuului hölmistynyt vastaus.
»Viimeinen yritykseni jäi sitten puolinaiseksi. Tunteet puskivat pintaan ja aloin poraamaan ristiaskelien aikana.»
Olympiavoittajan riemua.
Saksan Forkel oli kisan kuudes. Nuoruuden epäusko oli lopullisesti nujerrettu.
»Kisan jälkeen menimme Leksan, ”Miken” ja ”Tapsan” kanssa lähimpään Mäkkäriin, jossa kultaa juhlittiin hampurilaisella ja kokiksella.»
Kulta huomioitiin myös kotimaassa.
Rantanen oli rakentanut Lammille omakotitalon vuosina 1993–94. Asuntoalueella oli mukavia naapureita. Kun keihäänheittäjä oli harjoitus- tai kilpailumatkoilla, tutut pitivät paikat kunnossa ja valmistivat kaiken lisäksi paluuaterian.
»Kun palasin reissusta hellalla oli lämmin hirvipaistos tai joku muu ateria», Rantanen kertoo.
Atlantan jälkeen pöytään pantiin vähän jalompaa purtavaa.
»Fasaani oli odottamassa, kun saavuin. Itkuhan siinä tuli, kun sain niin hienoa palvelua.»
Lammin Säkiä oli pieni seura, mutta paikkakunnalta löytyi erilaisia tukimuotoja. Paikalliset kunnallispoliitikot järjestivät lavatansseja, joiden tuotto kerättiin valmennusrahastoon. Yksi varainkeruutapa olivat tukkitalkoot.
»Jokaisesta maatalosta saatiin viisi tukkia ja rekka kävi hakemasta ne tienvarresta. Niistä kertyi 20000–30000 markkaa, mikä oli iso määrä.»
Pusu kultamitalille.
Syksyllä 1996 Rantasen elämä oli hetken ajan melkoista karusellia, kun olympiasankaria vietiin tapahtumasta toiseen.
»Toisaalta kulta takasi taloudelliset mahdollisuudet jatkaa yhteistyötä Leksan kanssa ammattimaisella tavalla.»
Täysosumaa seurasivat vaikeammat ajat. Vammat vaikeuttivat harjoittelua, eikä Rantanen pystynyt heittämään vuoden 1996 tasolla.
»Olin Budapestin EM-kisoissa 1998 viides, mutta olkapää oli jo silloin sökönä.»
Kun heittokäden olkapäätä putsattiin kauden jälkeen, paljastui isoja ongelmia. Valmentajan näkemys tulevaisuudesta oli pessimistinen.
»Koin, että Leksa tajusi tilanteen vakavuuden eikä hänen mielestään uran jatkaminen ollut kovin järkevää», Rantanen miettii.
Heittäjä halusi vielä yrittää ja siirtyi Into Turvasen valmennukseen. Tavoitteena olivat Sydneyn olympiakisat 2000. Rantanen matkusti Australiaan – turistina.
Hän oli saavuttanut olympiarajan, mutta se ei riittänyt Suomen olympiakomitealle näytöksi.
»Perillä sain kuulla, että hallitsevana mestarina nimeni on akkreditointilistalla. Kävin kysymässä, saanko hakea kortin ja sain sen. Olin hoitanut itse lentoni ja majoitukseni, mutta kaulalapun ansiosta pääsin katsomaan eri lajeja.»
Rantanen oli tavoitellut kisapaikkaa viimeiseen valintapäivään asti, joten katsomokomennus tuntui julmalta.
»Se sattui, kun halusin olla siellä urheilijana enkä katsojana.»
Seuraava vuosi oli vielä karumpi, koska vuosien ajan kovia iskuja vastaanottanut polvi vaurioitui pahasti. Vuoden sisällä Rantaselle tehtiin kolme leikkausta: akillesjänne, kyynärpää ja polvi.
»Kun vuoden ajan syö päivittäin kiputulehduslääkkeitä, se ei ole kivaa. Siinä väsähti.»
Lopettamispäätös, tuo urheilijan kova hetki, syntyi vuonna 2001 heräämössä polvileikkauksen jälkeen.
»En jaksanut ryhtyä kuntouttamaan enää polvea.»
Paluu normaalielämään ei ollut helppo.
»En osannut valmistautua kultamitalin voittamiseen, mutta yhtä vähän osasin valmistautua uran päättymiseen.»
Rantanen oli ollut viitisen vuotta ammattiurheilija.
»Enkä ollut tehnyt päivääkään töitä.»
Yhtäkkiä kukaan ei ole kiinnostunut hänestä. Media ei kysellyt kuulumisia, liitosta ei soiteltu eikä Olympiakomitea ottanut yhteyttä. Rantanen oli välitilassa, jossa tulevaisuus ei näyttäytynyt kovin hohdokkaalta.
»Minulla oli jotain tutkintopapereita taskussa, mutta ei mielekästä tekemistä. Kyllä siinä masentuu.»
Epävarmuus kalvoi mieltä.
»Tunsin itseni 31-vuotiaana aika vanhaksi hakemaan ensimmäistä duunipaikkaani.»
Rantanen oli ollut juhlittu sankari. Moni muu joutui samaan tilanteeseen ilman mitalisadetta.
»Ihailen urheilijoita, jotka ovat treenanneet yhtä paljon ja uhranneet vaikka mitä, mutta eivät silti yltäneet koskaan mitalisijoille. Heillä on edessään samanlainen putoaminen – ilman mitalia.»
Ex-heittäjä kävi kaksi kertaa terapiassa.
»Siinä piti ravistella elämä ihan uusiksi, mikä ei ollut helppoa.»
Uutta elämää piti ryhtyä rakentamaan samalla tavalla kuin urheilu-uraa aikanaan.
»Minun oli pakko nousta alakuloisuudestani. Myin taloni Veikkolassa ja muutin uuteen ympäristöön. Onneksi vanhempani ymmärsivät ja tukivat päätöstäni.»
Rantanen valitsi kolme kaupunkia, joiden väliltä hän arpoi tulevan asuinpaikan. Muutto Jyväskylään tapahtui 2002.
»Reissasin ensin kolme viikonloppua Helsingistä Jyväskylään ja sen jälkeen marssin kiinteistövälitystoimistoon.»
Vuokra-asunto löytyi mukavalta seudulta.
»Puolen vuoden ajan nousin aamulla ja lähdin kävelemään kaupungille. Sitten ystävät kehottivat hakemaan fyssarikouluun.»
Rantanen otti opinnot tosissaan ja sai fysioterapeutin paperit 3,5 vuoden päästä. Työpaikka löytyi lopulta muualta.
»Puolessavälissä opintoja sain tehtyä HB-Betonille mainosduunia oman firman kautta.»
Yritys oli tyytyväinen ja palkkasi ex-urheilijan palvelukseensa.
»Olen ollut nyt 15 vuotta heidän palveluksessaan.»
Työn ohessa Rantanen on harrastanut tennistä ja golfia.
»Golf sopii olkapäävammoista kärsineille, koska liikkeet tehdään olkapään alapuolella.»
Heli Rantanen juhli helmikuussa 50-vuotispäiviään.
Olympiavoittaja asuu Korpilahdella omakotitalossa, jonka pihassa riittää puuhaa. Puutarhatyöt vievät ison siivun vapaa-ajasta, mutta viime vuodet Rantanen on ollut mukana taas lempilajissaan. Hän valmentaa Heidi Nokelaista – yhdessä Pusan kanssa.
»Rakkaus lajiin ei hevin katoa.»
Helmikuussa 2020 keihäslinko juhlisti 50-vuotispäiväänsä liikunnallisissa merkeissä Ylläksen hangilla. Paikalle saapui lapsuudenystäviä Lammilta sekä muutama muu kaveri. Sahtipitäjän kasvatit pitävät yhtä, vaikka elämä on heittänyt heidät eri puolille Suomea.
Artikkeli perustuu heinäkuussa 2018 tehtyyn haastatteluun, jota on täydennetty maaliskuussa 2020.
Artikkeli on julkaistu Urheilulehdessä maaliskuussa 2020. Tilaa Urheilulehti kotiisi tästä.
Olympiamitalistit Heli Rantanen ja Jani Sievinen presidentti Martti Ahtisaaren onniteltavina 1996.